Saaristopaikkakuntana Espoo oli sopiva paikka alkoholijuomien laittomalle tuonnille. Saaristoa oli vaikea valvoa, ja monia saaristolaisia houkutteli mahdollisuus ansaita helppoa rahaa. Suuri osa saariston asukkaista joutui näin kosketukseen salakuljetuksen kanssa tavalla tai toisella, ja moni kalastaja siirtyi tavanomaisesta kalastuksesta pyydystämään "peltikaloja".

Salakuljetus voidaan karkeasti jakaa kolmeen tasoon. Ylimmän tason muodostivat tuonnin ja markkinoinnin organisoineet pirtukuninkaat. Toisen tason muodostivat jälleenmyyjät eli trokarit, jotka hoitivat edelleenjakelun. Alimpana olivat kantajat, jotka kuljettivat pirtua eteenpäin eri paikkoihin, Espooseen tai muualle.
Tämä jako ei tosin aina pitänyt paikkaansa; monessa paikassa, etenkin saaristossa, sama henkilö saattoi hoitaa kaikki mainitut tehtävät. Pirtukuninkaat osallistuivat harvoin itse salakuljetukseen. He käyttivät renkejä, jotka noutivat alkoholin moottoriveneillä pirtualuksista, jotka odottivat kansainvälisillä vesillä ns. kolmen mailin rajalla Äransgrundin tai Helsingin majakan ulkopuolella. Pirtukuninkailla saattoi olla montakin venettä.

Espoon rannikolla oli lukemattomia lastauspaikkoja, joihin moottoriveneet toivat pirtua öisin.
Keskeisiä olivat Staffan, Amiraalinsataman ja Villa Miniaton laiturit Soukassa sekä Saunalahden, Kallahden ja Pölanin laiturit Kauklahdessa. Muita lastauspaikkoja olivat Pentala ja Herrö, Suinonsalmi ja Kaitaa. Myös Haukilahdessa ja Laajalahdessa oli lastauspaikkoja.
Lauttasaari ja Tarvon saari olivat sopivia paikkoja, koska siellä pääsi veneellä rantaan saakka. Pirtu siirrettiin nopeasti autoihin tai hevoskärryihin ja kuljetettiin varastointipaikkoihin. Valopistooleilla varustetut vartijat sijoitettiin pitämään huolta, etteivät "nuuskijat" pääsisi yllättämään kuormaa purettaessa.

Pirtun edelleenjakelun hoitivat jälleenmyyjät eli trokarit, jotka varastoivat suuria määriä pirtua hyviin kätköpaikkoihin. Gräsan ja Tapiolan alueilla pirtua varastoitiin ensimmäisen maailmansodan aikaisiin linnoituslaitteisiin. Kallahdessa oli suuri kätköpaikka, joka on jäänyt alueen tiennimistöön (Kätkökuja-Gömgränden, Kätköpaikantie-Gömställsvägen). Suuria määriä upotettiin myös mereen mm. Långgrundetin ja Kytön kohdalla tai lähelle rantaa myöhemmin noudettavaksi.

Maakuljetuksiin oli käytettävä yleisiä teitä, mutta tieverkosto oli huomattavasti nykyistä harvempi, ja tiet olivat usein liejuisia ja huonossa kunnossa. Reitti Soukasta ja Kivenlahdesta Kauklahteen kulki Tillinmäen kautta metsän läpi Hakalaan. Autojen yleistyttyä Kauklahteen ajettiin Saunalahden ja Kallahden kautta kulkevaa tietä.

Kauklahdesta pirtu kuljetettiin eri puolille Espoota tai Vihtiin, Forssaan, Hämeenlinnaan, Lopelle, Lahteen ja Kuopioon. Reitti kulki Espoonkartanosta pohjoiseen Peringintietä ja Forsbackantietä pitkin Nuuksioon, joka oli tärkeä välietappi.

Kuva: Ford pirtuautona Kauklahdessa vuonna 1925.

Pirtua kuljetettiin henkilöautoilla, kuorma-autoilla, polkupyörillä, moottoripyörillä, hevosvaunuilla ja myös jalkaisin. Autoissa saattoi olla irtopohja, jonka alle pirtu kätkettiin, tai sitten takapenkki korvattiin kanistereilla. Pirtua kuljetettiin paljon myös linja-autoissa ja junissa. Pirtua kuljetettin myös päivittäin Helsinkiin liikennöivissä saaristolaivoissa.

Talven yli selvittiin enimmäkseen avoveden aikana kerättyjen varastojen varassa. Sellaisina talvina, jolloin jäät kantoivat hyvin, tehtiin pirtumatkoja Viroon reellä ja hevosella.

Kirkasta kuppiin ja nuppiin...