Vuodesta 1920 huvila-asutus lisääntyi nopeasti ja rantatontit olivat kysyttyjä. Autoliikenteen kehittyessä 1930-luvulla huviloilla käytiin entistä useammin ja niitä voitiin hankkia myös kauempaa. Sodan jälkeen monet yhteiskunnalliset muutokset vaikuttivat huvilakulttuuriin. Porvaristo ei enää voinut ylläpitää vanhaa elämäntyyliään. Naiset, jotka olivat hallinneet keittiöitä ja ruokakomeroita, lastenkamareita ja keittiöpuutarhoja, siirtyivät suurin joukoin työelämään. Kesämökkien omistaminen yleistyi laajentuvan keskiluokan parissa ja vähitellen koko elämäntyyli muuttui kesäparatiiseissa. Perheet eivät enää matkustaneet huviloille koko kesäksi ja ruokakuntien koko pieneni. Yritykset ja yhteisöt rakennuttivat viikonloppumajoja sekä henkilökunnan että edustuskäyttöön.

Sodan jälkeen rakennetut huvilat ja kesämökit olivat pienempiä ja työläs puutarhanhoito sai jäädä. Kesämökki sijoitettiin keskelle luontoa ja ympäristöä muokattiin korkeintaan nurmikentillä ja kukkaistutuksilla rakennuksen läheisyydessä. Mökkikalusteiksi saatettiin hyväksyä kaupunkiasuntoon kelpaamattomat huonekalut. 1950-luvulla kesämökkisisustuksissa yleistyivät maalaamattomasta puusta valmistetut pirttikalusteet ja paneloinnit, jotka koettiin moderneiksi ja luonnonläheisiksi. Nestekaasulaitteet, sähkö, vesijohdot ym. mukavuudet korvasivat kotiapulaisten työpanoksen ja mahdollistivat lomanvieton myös perheen vanhemmille.

Saunan merkitys kasvoi. Entisaikaan saunominen ei kuulunut herrasväen huvilaelämän kohokohtiin, vaan sauna lämmitettiin kerran viikossa ja siellä peseydyttiin oman väen kesken. Kutsuille tai juhliin saapuneita vieraita ei saunotettu.

Huvilaelämän muutokset heijastuivat myös pukeutumiseen, jossa edustavuus alkoi korvautua mukavuudella. Valmisvaateteollisuus toi markkinoille yhä uusia kesäelämään, vapaa-aikaan ja retkeilyyn sopivia vaatteita. Mökillä saattoivat myös kelvata kaupungissa jo loppuunpalvelleet vaatteet. Syntyi mökkivaate-käsite.